Uudet avaimet

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut ravattua triljoonassa asuntonäytössä, kytättyä yötä päivää oikotietä ja valvottua monta pitkää yötä. Ensimmäisien kuukausien uteliaisuus ja asuntonäyttöjen viehätys muuttui loppu kesästä ahdistavaksi velvoitteeksi ja olo epätoivoiseksi. Omat kriteerit asunnon suhteen olivat alusta asti listattuna ruutupaperille ja budjetti rajallinen - helppo homma löytää siis kaksio keskustan alueelta. Varsinkin kun puoli kaupunkia etsi samanlaista; valoisaa kaksiota, natisevine lautalattioineen ja korkeine huoneineen.

Sitten kappas vain - tapahtui kummia. Kuukausi sitten lähdin juoksemaan kesken työpäivän esittelyyn. Onneksi, sillä olimme ensimmäisiä paikalla ja siinä se sitten oli - koti. Asuntokauppoja hierottiin puolen tunnin sisään läheisen rautakaupan parkkiksella. Samana iltana tuli itku ja asuntolaina alkoi painaa hartioita. Itkusta toivuttuttiin selaamalla maalikarttoja ja sisustuslehtiä - asuntolaina tosin edelleen painaa niskassa.

Uusi koti on ihana. Se on korkealla - ylimmässä kerroksessa vanhassa talossa. Näkymä on kaunis ja valo kulkee läpi huoneiden. Se sijaitsee niin lähellä merta, että viima kulkee läpi hiuksien. Ja niin lähellä keskustaa, että jos haluaisi sovitella lierihattuja, olisi hetkessä Stockmannilla. Se tuntuu täydelliseltä vaikka se oli aivan liian kallis ja aivan liian pieni. Eikä siellä edes ole lautalattioita, mutta siellä tulee asumaan varmasti maailman onnellisin tyttö aivan pian. Ja vielä hetken ehdin ammentaa iloa nykyisen asunnon natisevista laudoista.


Melkein unohdin kertoa sen tärkeimmän - sinne mahtuu oikein iso ruokapöytä, jonka ympärille pääsevät kaikki tärkeät ihmiset. Sellainen on se koti, jonka avaimet kohta kilisevät kassissa.